Jokakoiran loishäädöt

Joirilla on erilaisia turhia ”alivuokralaisia” eli loisia– niitten osalta koirilla ei ole mitään win win-tilannetta kuten suolistomikrobien tai ihon normaaliflooran kanssa elelyssä vaan loiset hyvin itsekkäästi haluavat joko ainakin pysyä hengissä, lisääntyä tai säilöä välimuotojaan tulevaa varten. Loiset ja niitten kasvun aikaiset erilaiset vaiheet voivat viihtyä suolistossa, muissa sisäelimissä, hengitysteissä, lihaksistossa, verisuonistoissa, korvissa, iholla, silmissä – käytännössä siis melkein missä vain pitkin elimistöä. Suomessa onneksi – ilmastosta ja hygienian tasosta johtuen – käytännön merkitystä on hyvin pienellä määrällä loisia verrattuna maailman muihin kolkkiin. Opiskeluaikanani parasitologian opus oli kaikkein eniten vihaamani kirja ; loisten määrä ja niitten elinkierto ja vaiheet tuntuivat loppumattomalta suolta. Tässäkään tarinassa en keskity tartuntalähteisiin tai väli-isäntiin, vaan siihen, mitä arjessa kannattaa asioille tehdä. En myöskään puutu esim. tuontikoirien / rescuekoirien loisiin, tai etelän maihin muuttaviin koiriin, koska juttu paisuisi kuin pullataikina – keskitytään meidän kotimaisten seurakoirien tarpeisiin.

Sisäloiset

Kaikille tuttua on puhe koiran matolääkityksistä. Kasvattaja kertoo antaneensa matokuurit pennuille, yleensä 3 kertaa ennen luovutusta. Tärkein torjuttava loinen on tässä vaiheessa suolinkainen. Suolinkainen (Toxocara canis) on suomalaisten koirien yleisin sisäloinen, mutta sen esiintyvyys viimeisimmissä tutkimusmateriaaleissa taisi olla kuitenkin vain jotain 5-10% luokkaa koirakannasta. Sen torjunta on kuitenkin tärkeää silloin, kun kyseessä on kantava narttu ja sen pennut. Tiineys aktivoi elimistössä mahdollisesti ”uinuvassa” tilassa olevat suolinkaisen toukat ja ne hakeutuvat siinä kohtaa istukan kautta sikiöihin ja lisää altistusta tulee vielä emon maidossakin. Suolinkainen voi lisääntyä niin valtavasti, että ne aiheuttavat pennulle jopa suolitukoksen ja kuoleman. Suolinkainen näyttää oikeasti valkoiselta/vaalealta ”madolta”. JOS niitä näkyy ulosteessa tai oksennuksessa, matotartunta on todennäköisesti todella valtava, koska ne pyrkivät tietenkin pysyttelemään siellä, missä niitten ruoka on. Suolinkaisen muna on niin pieni, että ihmissilmä ei sitä ulosteen joukosta erota eli silmämääräisesti ulostetta tarkastelemalla ei voi suolinkaisongelmaa poissulkea.

Muita harvinaisemmin esiintyviä sisäloisia Suomen oloissa ovat hakamadot ja piiskamadot.

Aiemmin suositus oli ”madottaa” koira aina ennen rokotuksia, tai 1-2 kertaa vuodessa. Nykyisin rutiininomaista matokuuria suositellaan kantaville nartuille (tiineysvuorokauden 42. liepeiltä alkaen) ja pikkupennuille kasvattajan luona – se jälkeen kannattaisi ennemmin tutkia ulostenäyte ja todeta matolääkityksen tarve. Kuten bakteeritkin, loisetkin yrittävät kehittää lääkeaineresistenssiä eli vastustuskykyään lääkkeitä vastaan, joten turhaa lääkitystä kannattaisi sen vuoksi välttää. (Vinkkinä sivusto https://www.movet.fi/tutkimukset/ulostenaytteenotto/ tai https://kauppa.vita.fi/news/14/tutki-kissan-tai-koiran-madotustarve-ennen-kuin-laakitset).

Nuoret koirat ovat aikuisia herkempiä saamaan oireita alkueläimistä kuten Giardia, Isospora, Eimeriat, Cryptosporidium. Oireena on ripuli ja muut siihen liittyvät yleiskunnon huonouteen liittyvät ilmiöt.  Aikuisella koirilla nämä tartunnat yleensä rajoittuvat itsestään, ellei sitten tartunta uusiudu ympäristöstä jatkuvasti tai eläimen vastustuskyvyssä on häikkää. Ainut tapa todeta tämäkin tartunta on ulostetutkimus. Raa´assa naudanlihassa on myös Neosporum– tartuntariski (ellei se ole ollut pakastettua). Tämä ilkeä loinen aiheuttaa aivo-ja lihastulehdusta, eikä siihen ole olemassa hoitoa.

Mikäli koira syö raakaa järvikalaa kannattaa muista heisimatotartunnan riski. Heisimato on havaittavissa, koska peräaukosta tulee ulos heisimadon vaaleita jaokkeita.  Raakoja riistaeläinten sisuskaluja (lähinnä metsästyskoirille) annettaessa on olemassa monien erilaisten loisten riski, ja sitä ei voi siis suositella. Metsästyskoirien kohdalla säännöllinen heisimatolääkitys on tärkeää (käytännössä metsästyskauden päätteeksi se kannattaa muistaa).

Ekinokokki-lääkitys on tuttu asia Suomen ulkopuolelle matkustelevilla koirilla. Echinococcus multilocuralis ei ole koiralle vaarallinen, vaan meille ihmisille. Jos saamme tämän ilkimyksen munia itseemme (koiramme turkista / maastosta), voi 5-15 vuoden kuluttua maksamme olla täynnä tämän loisen rakkuloita ja se voisi olla kohtalomme. Suomen ja meidän koiraeläimiemme (ketut, supikoirat) suojaamiseksi tältä tartunnalta on erittäin tärkeää, että ennen kotimaahan paluuta ekinokokkilääkitys aikuisten oikeasti koiralle annetaan – tai on käytetty koiraa Suomessa eläinlääkärissä lääkittävänä ns. 28 vuorokauden säännön mukaan eli 2 kertaa ennen matkaa, kerran sen jälkeen. Tästähän vaaditaan myös eläinlääkärin merkintä passiin.

Ulkoloiset

Voi noita 80-luvun aikoja kun valmistuin eläinlääkäriksi : ulkoloisia OLI ja ne aiheuttivat välillä jopa epidemioita. Täitä ei nykyisin enää edes tapaa (milloinkahan viimeksi?), saati väiveitä tai kirppuja. Toinen juttu on toki sitten villit populaatiot ja luonnoneläimet. Koiran kirppua ei ainakaan toistaiseksi ole Suomessa ; mutta odotellaanpa senkin suhteen vaan ilmaston lämpenemistä?

Nenäpunkki on praktiikassa arkinen tuttavuus ; nenäontelossa viihtyvä pieni hämähäkkimäinen kaveri. Se on helposti tarttuva loinen eli yleensä perheen kaikilla koirilla on oireita. On hyvä ottaa huomioon, että saattaa olla järkevää informoida omaa treeniryhmää tai muita vakiokoirakontakteja ja ehdottaa hoitoja yhtä aikaa, ettei tartuntakurimus kierrä koirasta toiseen jatkuvana. TOKI löytyy myös oireettomia kantajia JA loisen todistamiseksi ei ole olemassa mitään varmaa testiä, mikä hankaloittaa ns. systemaattista hoitoa. Nenäpunkki aiheuttaa perinteisesti oireilua ylähengitysteissä, klassisesti ”reverse sneezing”- tyyppistä niiskuttelua, mahdollisesti silmien vuotelua ja nielutulehdusta. Tyypillistä on, että tällaisien oireiden kohdalla – kun muuta syytä ei löydetä- tehdään kokeellinen hoito ja oireitten häviäminen ns. varmistaa diagnoosin.

Korvapunkki ja hilsepunkki ovat harvemmin enää nykypäivänä eteen tulevia loisia, mutta syytä muistaa. Korvapunkki asuu korvissa ja tuottaa tummaa kuivakkaa eritettä (=punkin kakkaa) sekä voimakkaan kutinan. Sama punkki tarttuu myös kissoihin – tavanomaisempaa onkin löytää korvapunkki perheen ulkona liikkuvasta kissasta (etenkin monikissatalouksissa kuten esim. maatiloilla tai löytöeläintaustaisesta). Hilsepunkki aiheuttaa oireita yleensä vain pennuille – kannattaa muistaa, jos pennulla on epänormaalin paljon hilsettä, se kutisee ja mahdollisesti omistajakin saa käsivarsiinsa pieniä kutisevia pilkkuja (hilsepunkin puremia).

Kapi ei ole mikään vain metsästyskoirien loinen eikä kerro myöskään epähygienisistä oloista. Supin ja ketun kapi voi tarttua koiraan ihan kaupungin keskustassa, ympäristöstä saatuna tartuntana – toki jos näitä koiraeläimiä liikkuu omassa pihassa tai liikkuu paljon koiran kanssa luonnossa, riski on suurempi. Oireena on intensiivinen kutina. Kirjallisuuden mukaan klassisesti korvalehtien reunat ja kyynärpäät ovat ensioireitten paikat – mutta ihopotilaita kauan harrastaneena väittäisin, että asianosaisen kapipotilailla useinkin ensin havaitaan pieniä pistemäisiä punaisia muutoksia alavatsan ja rinnan alueella, mutta äkkiä ne kutisevat alueet lisääntyvät ja lopultahan koko koira saattaa olla suurinpiirtein karvaton punanahka. Kapia ei kannata koskaan kutinapotilaalla unohtaa ja sen varalta hoitaminen voi olla aina hyvä idea -itsekin olen oppinut, että sille allergikolle voi iskeä kapi,  eli ei koskaan kannata hoitaa vaan ”joo joo taas se Nakke kutisee, eikun lääkettä lisää” – säännölliset ihokontrollit ovat tärkeitä (mutta tästä aiheesta voisin kirjoittaa muutaman sivun…).  Kaikki perheen koirat eivät myöskään välttämättä oireile, mikä on järjenvastaista – mutta koettua ja nähtyä. Nykyisin yleisesti käytetyt tietyt resepillä saatavat puutiaishäätölääkkeet tepsivät myös kapiin, mikä on vähän vähentänyt kapitapauksia ainakin omassa työssäni.

Puutiainen leviää leviämistään ja samalla niissä alkaa olla lajeja, jotka ovat aktiivisia jopa pakkasella. Puutiaisten koiriin välittämistä taudeista tavallisin on borrelioosi, mutta harvinaisempiakin muita ikäviä tauteja löytyy. Käytännössä puutiaishäätö Suomen ilmastossa on tarpeen suunnilleen pääsiäisestä loka-marraskuuhun eli lähes koko vuoden ajan. Eläinlääkärin kanssa kannattaa neuvotella kunkin yksilön suhteen paras vaihtoehto. Nykyisin vaihtoehtoja on paljon, suun kautta annettavia tabletteja, paikallisvaleluliuoksia, punkkipantoja ja reseptillä myös koko vuoden tepsivä injektio. Ikävintä olisi, jos Suomeen asettuisi ruskea koiranpunkki -se elää sitten vuoden ympäri sisätiloissakin ja voi olla todella työläs saneerattava.

Mitä siis käytännön arjessa kannattaa ottaa huomioon? Raa´an  lihan, sisäelinten tai raa´an järvikalan syöttäminen/syöminen on loisten suhteen riski, ulostenäyte kannattaa tutkia loisten varalta rutiinimatokuurien sijaan ja puutiaishäätöä kannattaa käyttää n 8 kk/vuodessa – TAI suorittaa puutiaissyyni päivittäin. Kutisevien tai ripuloivien koirien oireilun syytä tutkiessa ei loisia saa unohtaa.

Pussaisinko koiraani suulle? Sanotaanko, että monesta syystä en 😉. Mutta onhan se ja monen muunkin koiran kieli käynyt monet kerrat naamassa ja huulilla, että…. onneksi zoonoosit on harvinaisia. Tietenkin hiustenhalkojana voitaisiin alkaa käydä läpi erilaisia muita tauteja, mutta ollaan nyt ennemmin realisteja, onnitellaan itseämme Suomessa asumisesta ja iloitaan koira-arjestamme!