Koiran rauhoitus / nukutus -onko pakko?
Monet toimenpiteet vaativat koiran rauhoittamista tai täyttä anestesiaa. Joka päivä joku koiran omistaja toivoo, ettei sitä tehtäisi, vaan koetettaisiin pärjätä ilman. Taustalta paljastuu usein omistajan pelko siitä, että koira ”ei enää herää” -tai aiemmasta kerrasta on jollain tavalla pelottava / inhottava kokemus.
Kieltämättä : aina kun puututaan keskushermoston ja elimistön toimintaan, asioilla on aina riskinsä. Ettei koskaan tapahtuisi mitään on toiveajattelua, eikä kukaan meistä sitä voi luvata. Käytännössä kuitenkin oikein tehtynä, valvottuna ja erilaisiin tilannekuviin valmistautuneena, riski siitä, että potilas menetetään, on äärimmäisen pieni.
Rauhoitus on toki nukutusta lievempi toimenpide – yleensä toki käytetään samoja aineita kuin nukutusten esilääkityksinä. Rauhoitusta tarvitaan pieniin hiukan kivuliaisiin toimenpiteisiin (mahdollisesti paikallispuudutusta lisänä hyväksi käyttäen), röntgentutkimuksiin tai erittäin hermostuneen/aggressiivisen koiran mahdollisesti ylipäätään sen minkäänlaiseen tutkimukseen.
Rauhoitus- ja nukutusaineita on erilaisia – pääasia, että eläinlääkäri tuntee ja tietää, mitä käyttää ja mitä sillä tavoittelee ja mitä vaikutuksia aineella/aineilla elimistön toimintaan on. Annosteluun on omia teknisiä laskentakaavojaan, mutta sen lisäksi pitää ottaa huomioon koiran kuntoluokka (siis laihuus/lihavuus), ikä, hermostuneisuuden aste, mahdolliset aiemmat kokemukset ja mahdolliset perussairaudet. Tässäkin kohtaa potilaan ennestään ”tuttuus” on etu : potilaskortille on toivon mukaan merkitty aiemmin käytetyt lääkkeet, anestesiavalvontakaavake ja mahdolliset yksilölliset huomiot.
Osalle lääkkeistä on olemassa vasta-aine eli kun ollaan valmiita, voidaan vaikutus kumota antidootilla. Toisaalta esim. ison kivuliaan leikkauksen jälkeen lievä sedaatio voi helpottaa potilaan oloa – vaikka toivon mukaan kivun lievityksestä on huolehdittu hienosti sanottuna multimodaalisesti eli monin eri tavoin, eli erilaisin kipulääkkein ja puudutuksin.
Isomman eli pitkäkestoisemman leikkauksen anestesia hoidetaan nykypäivänä pääsääntöisesti nukutuskaasuilla (esim. isofluraani). Etuna ko. anestesiassa on nukutusaineen suhteellisen nopea haihtuminen elimistössä eli nopeahko herääminen – kun sitä nautitaan keuhkojen kautta, se myös poistetaan hengittämällä keuhkojen kautta, mikä on nopeampi reitti kuin maksa ja munuaiset (joilla parenteraalinen eli lihakseen/suoneen annettava lääke hajotetaan). Kaasun määrää hengitysilman joukossa pystytään säätämään koko anestesian ajan ja koiran hengitystä voidaan tarvittaessa avustaa. Jos klinikalla on ventilaattori, se voi automaattisestikin laskea ko. potilaan tarvitseman hengitystiheyden ja -volyymin huolehtien siitä.
Anestesian kuin anestesian aikana sitä tietenkin täytyy seurata. Pätevä eläinhoitaja on tässä eläinlääkärin lisäksi oleellinen turvallisuustekijä. Laitteita valvontaan käytetään totta kai – mutta ne ovat ihmisen omatekemiin havaintoihin verrattuna epävarmoja ja herkkiä kaiken maailman häiriöille. Anestesian valvonnassa seurataan potilaan sykettä, hengitystiheyttä, ruumiinlämpöä, verenpainetta, ekg:tä ja hengitysilman hiilidioksidipitoisuutta. Siinä on hoitajalla kyllä usein etenkin alkuun kädet täynnä töitä, piuhoja kiinnitellessä ja laitteita naputellessaan. Tärkeintä on kuitenkin käyttää omia silmiä ja katsella, miltäs ne potilaan pupillit/silmärefleksit vaikuttaa, mitenkäs se hengittelee tai ylipäätään hengitteleekö se, limakalvon väri, leukojen tonus (jäykkyys) jne.
Niin rauhoitetun kuin nukutetunkin koiran oma ruumin lämmön säätelyjärjestelmä on myös vähän ”pois pelistä”, eli ihan alusta saakka on tärkeä pitää koira sopivan lämpimänä. Villasukat, lämpimät alustat, peitot ovat tärkeitä – toki joku yksilö voi joskus reagoida esim. johonkin lääkkeeseen nostaen ruumiinlämpöään ja silloin sitten ehkä näitä ei tarvita vaan päinvastoin, jopa viilennystä (harvinaisempaa).
Hengitystiheys alenee aina (olen aika usein yllättänyt omistajat pitämässä kättään koiran sierainten edessä huolestuneena, kun asia on havaittu). Siksikin- ja monesta muusta syystä- on tärkeä huolehtia, että elimistö saa tarpeeksi happea. Happimaski / intuboituna saatu happi on ns. hyvää hoitoa rauhoituksesta heräämiseen. Tietyn mallisilla (=lyttynenäisillä) koirilla pidetään yleensä intubaatioputkea siihen asti, kun ne ovat ihan totaalisen hereillä.
No niin, mites nyt sitten – kun en luvannut kaiken menevän aina kuin oppikirjoissa , kun tuleekin ongelmia? Verenpaine tippuu? Koira ei hengitä? Syke laskee? Nousee liikaa? Rytmihäiriöitä? Hengityskäyrä on huononmallinen? Sydän pysähtyy?
Toivon mukaan etukäteen on jo varauduttu ns. kaikkeen. Anestesiaa suunnitellessa eläinlääkäri olisi laskenut valmiiksi mahdollisesti tarvittavien tukihoitolääkkeitten annostukset, ettei kiireen iskiessä tarvitse lähteä etsimään taskulaskinta tai hermostuneena miettiä, mitä oli mikrogramma. Jos anestesiassa joku asia lähtee menemään ”vinoon”, siitä alkaa usein olla viitteitä ns. pikkuhiljaa ja kun anestesian valvonta on kunnossa, se huomataan ja voidaan vähän ”korjailla asiaa”. Joskus anestesian alussa on vähän tasapainon hakemista, ja toisaalta sitten pitemmän anestesian jatkuessa voi alkaa näkyä erilaisia ”väsymyksen” merkkejä. Ihan tyypillistä on esim. että toiset potilaat hengittävät anestesian alussa harvakseltaan jos ollenkaan (mm. tietyt lääkeaineet voivat sen aiheuttaa). Vanhoilla eläimillä voi keuhkojen hapetuskyky olla jo huonontunut ja sitä pitää vähän jelppiä. Yms.
Joskus toki voi tapahtua tilanne, jossa hoitohenkilökunnan paras ohjeistus on hihkua kovaan ääneen ”ELVYTYS” ja silloin paikalle singahtaa mielellään ainakin yhteensä 3 hengen tiimi, jota joku (todennäköisesti eläinlääkäri) johtaa. Elvytystaidot, niitten järjestys ja tarvittavat lääkkeet on toivon mukaan etukäteen tiedoissa ja taidoissa. Käytännössä aloitetaan sydänhieronta, tekohengitys ja mahdollisimman nopeasti valvontalaitteeseen kytkentä -ellei eläin siinä jo ollut (ekg:n ym seurantaan) sekä tilanteen vaativien muitten lääkitysten/ vasta-aineitten anto. Ennen kaikkia anestesioita olisi oltava siis myös tiedossa omistajan kanta mahdollisen elvytystilanteen eteen tullessa, elvytetäänkö eläintä. Ne onneksi urankin aikana vähäiset kerrat, kun olen itse tällaiseen tilanteeseen joutunut, ovat päättyneet n. 50:50 hyvin/huonosti. Aika tavanomaisestihan tällainen potilas on jo alun perin kriittisessä tilassa/erittäin sairas.
Ikä sen sijaan ei oman näppituntumani mukaan ole mikään riskiä lisäävä tekijä sellaisenaan. Tyypillisesti omistaja voi sanoa, että ”Tämä on jo 12-v niin tämän jälkeen en kyllä enää mitään hammashoitoja teetä, se on niin vanha jo”. Ihan tämän 35 v kokemukseni perusteella voin sanoa, että se 15-vuotias valkonaamainen kuuro maksavikainen koiramummo nukkuu anestesiassa todennäköisesti kuin oppikirjasta, ja sitten tulee 3-vuotias sporttikoira, jonka kastraation aikana tuleekin rytmihäiriö. Toisekseen: joskus joku yksilö reagoi jo anestesian alussa ”oudosti” ja jos vähänkin itselle tulee huolestunut olo eikä kyseessä ole hengenpelastusoperaatio-leikkaus, niin voi ihan hyvin keskeyttää hommat, antaa potilaan herätä ja ottaa uuden ajan vaikka parin viikon päähän : vaikka eri esilääkityskomboa kokeillen. Sitten menee todennäköisesti kaikki ihan hienosti. Sitten seuraavilla kerroilla tämä onkin tiedossa. Tässäkin vakioasiakkaana on niin potilas kuin sen hoitajatkin vahvemmalla pohjalla.
Rauhoitus ja anestesia ovat nykypäivänä mahdollista tehdä hyvin turvallisesti ja nopeasta toipumisesta huolehtien. Kun lähtee viemään potilasta toimenpiteeseen ja näkee omistajan silmänurkan kyyneleen, kun hän antaa vielä suukon sen nenänpäähän ja sanoo ”toivottavasti nähdään”, ammattilainen kyllä tietää ja tuntee konkreettisesti vastuunsa